Kohti taivasta: Mont Blanc 21.7-6.8.2006

Killan jäätikkövaelluskurssin jatko-osa. (Kooste vielä työn alla,)

Matka taittui "rattoisasti" bussilla. Mennessä ei oikein meinannut uni tulla silmään. Himppasen oli odottava jännittynyt olo. Matkanjohtajamme sai paikalliselta "agentiltamme" tietää, että laaksossa vallitsee liki 40 asteen helle. Ukkosia luvassa.

Majoittauduimme Moilasses'in leirintäalueelle, mukava ja siisti paikka lähellä keskustaa, lisäksi lähellä Midin hissiasemaa. Tosin tie kaupunkiin menee aika lähellä.

Kartta kolmesta reiteistä. Käytännössä vain kaksi reittiä oli harkinnan alla. Me kiipesimme kolmen huipun reittiä, päätöksen teimme aklimatisoitumisreissulla kuunneltuamme kivivyöryjen jylinää pari yötä. Reitti nousee koillisesta ja lähtee Aiguille du Midiltä (3842 m), jonne taas pääsee hissillä Se kulkee Taculin ja Mauditin huippujen vieritse. Reitin vaativuus vaihtelee jää- ja lumitilanteen mukaan. Sinisellä kartassa.

23.7.2007. Hauskan näköinen jäävirta, joka näyttää valuvan kaupunkiin saakka.

24.7.2006. Kuuluisan rautatien päätepysäkki. Aikoinaan ranskalaiset ajattelivat rakentaa sen suoraan Blancin huipulle. Huomsivat kuitenkin hyvissä ajoin, ettei se taida onnistua. Pääteysäkkinään nykyään Nid'd Aigle, josta jatkoimme jalkaisin kohti Tete Roussen majaa aklimatisoitumaan.

25.7.2006. Ylhäällä näkyy Gouterin maja. Kuvassa oikealla heko, joka kävi hakemassa rännin reunalta loukkaantuneen. Kivivyöryjen jyly oli joka päiväistä ja öistä. Oikeastaan unet jäivät vähiin. Pääasia, että sopeutumista korkeaan ilmanalaan oli tapahtunut, happisaturaatiomittaukset sen todistivat.

Tässä leiripaikkamme, joka on useimmiten lumen peitossa. Nyt saimme pinota kivistä tasoitteen telttamme pohjaksi. Onneksi siellä oli yöpynyt muitakin kuin me, joten suht tasaisia paikkoja oli valmiina.

Taustalla näkyy suuri joukko slaavilaista alkuperää oleva retkue. Jännityksellä seurasimme pitkän ihmisjonon etenemistä ja kuluaarin ylitystä kivivyöryjen välissä. Tuolloin pähkimme päissämme, ettei tuo reitti ole meitä varten.

26.7.2006. Nyt jo matkalla alas. Jostain syystä verkkopaitani kirvoitti vastaantulijoiden huulille hymyn. Itselläni oli oikein vilpoinen ja hyvä olla.

Jos oikein tarkasti katsoo, niin kuvassa näkyy polku alhaalla. Taaimmaisen nyppylän kohdalle se kääntyi vasemmalle kohti ratikkapysäkkiä.

Näkymää ratikan ikkunasta kuvattuna.

27.7.2006. Kävimme nukkumassa yhden yön alhaalla. Tässä olemme matkalla jo Aiguille du Midille, Chamonix häipyy alas.

Jännnä paikka. Huippuharjanne odottaa tuon jäätunnelin päässä, tarkoituksemme olisi ehtiä Col du Mid'iin leiriin, sieltä olisi lyhyempi matka lähetä kohti huippua. Sää muuttui epävakaaksi joten harkintaan jäi lähdemmekö ukkosmyrskyyn. Edellämme valmistautunut köysistö loikkasi jo huippuharjanteelle ukkosmyrskyyn, mutta palasi pian takaisin. Päätimme jäädä hissiasemalle yöksi. Samaan aikaan salama iski ja sähköt putosivat pois päältä. Varageneraattori jyrisikin kotoisasti viereisessä huoneessa. Melu oli oikeastaan pienin ärsyke, sillä viereisistä vessoista leijailli läpitunkeva virtsan haju.

Tämä kuva otettiin ihan minua varten, kuulukoon se sitten fallossymboleihin meillä ja muualla.

Taculin seinämä eri valaistuksessa. Hissiasemalla yöpyi muitakin kuin me suomalaiset. Kuulimme Taculin lumivyöryalttiudesta hurjia juttuja. Pari viikkoa omasn reissumme jälkeen seinämällä jäi 4 ihmistä oppaineen vyöryn alle. Kuvia katsoessaan, huomaa jo kaukaa miten suuria lumitönkyröitä odottaa vain romahtamistaan. Lähempää tarkasteltuna ne toki ovat huomattavsti massivisempia.

28.7.2006. Olimme edenneet jo noin puoleen väliin Taculin seinää. Ylöspäin on jotenkin helpompi kulkea. Mietin pikku päässäni, että kuinka ihmeessä täältä oikein tullaan turvallisesti alas.

Näkymä Midille Taculin seinältä. Railot erottuvat selvästi aamuauringossa.

Sää huononi jälleen, vastaantulijoita riitti. Edessämme yksi köysistö päätti palata takaisin. Me päätimme alkuperäisen suunnitelman mukaan nousta vielä ja laskeutua Col Maudit'iin leiriin.

Tässä kohtaa vasemmalla oli jännittävä railo ja tassujen alla jäätä ja pehmeää juuri satanutta lunta. Tilannetta ei helpottanut huono näkyvyys.

Nyt jo paremmassa säässä. Emme laskeutuneetkaan alas laaksoon vaan jäimme pyryssä toisen köysistön kanssa samaan paikkaan leiriin, Maudit'in seinämää vastapäätä. Oikein hieno paikka.

Onpas hieno ulkohuussi, jota ei meidän köysistö kaivanut. Ei olisi varmaan osattukaan noin hienoa tehdä.

29.7.2006. Aamu sarasti kauniina, yöllinen ukkos/lumimyrsky oli muisto vain. Lunta oli satanut sen verran paljon, että päätimme, vastoin kaikkia sääntöjä, jäädä vielä yhdeksi päiväksi ja yöksi leriin.

Vietimme päivän katselemalla kun oppaat tarkastivat reitin ja samalla polkivat näkyvän polun Mauditin seinämälle. Syömistä ja juomista ei myöskään sopinut unohtaa.

Kunnioitusta herättävä Maudit. Saimme alhaalta laaksosta tiedon, että Mauditin yläosassa oleva jääränni on sulanut niin, että kivet ovat tulleet näkyviin. Varoitus koski irtokiviä.

Seurailimme seinämän kulkijoita. Muutama kauhun hetkikin koettiin, kun huomasimme kahden hengen köyden kompastuvan rinteessä ja vyöryvän myttynä alaspäin. Onni onnettomuudessa, mytty pysähtyi ja kulkijat pääsivät taas jaloillee. Parivaljakon ehdittyä leirimme läheisyyteen, huohotus kuului teltoille asti. Kuinkahan pojat jaksoivat keskittyä vielä Taculin seinämältä alas? Tuon episodin nähtyään ei ole vaikea uskoa, että suurin osa onnettomuuksista tapahtuu alastultaessa.

Mauditin seinää hieman lähemmäksi zoomattuna. Ylhäällä näkyy rännin näkyviin ilmestyneet kivet/kalliot.

Ilma muuttui taas epävakaaksi. Pilvet laahasivat alhaalla. Kuvassa näkyy edellisyön lumisateen jälkeen tapahtunut pieni vyöry, juuri kulkijoiden kohdalla.

30.7.2006. Kello puoli viisi aamullaja lähtövalmiina. Meitä ennen telttojemme ohi oli soljunut kiipeilijöiden otsalampuista muodostunut tasainen valojuova.

Kello on vähän ennen seitsämän ja jono ränniin on tämä. Kaikkien hermot eivät oikein kestäneet jonottamista. Ränni ei sinällään ollut aamulla hankala kiivetä, mutta se ei vain vetänyt tuollaista ihmismäärä nopeasti.

Kaunis hetki ennen ränniin pujahtamista ja päivän valkeamista.

Siellä se suuri valkoinen odottaa. Näyttää niin viattomalta kaukaa.

Col du la Brenva, edessä Myr de la Cote (öö meniköhän paikat oikein).Taustalla SE Valkoinen.

Näkymä Myr de la Coten juurelta, taukopaikkanamme pidimme killan kurssilaisten rakentamaa teltan tuulisuojaa näkyy tulosuuntaan. Tuo kuvassa pieneltä näyttävä railo oli varsin hankala tulla alas. Takaisin tullessa sen ympäristössä oli roiskeittain verta.

Huippuharjanne, höh tämäkö se nyt sitten on. JEEE-E Silti iloinen kuin pienen pieni kumianakka ammeessa tai lappalaisakka jossain mubavasa paikassa.

Minä, ja kas kummaa, lentokone samassa kuvassa, lentäjän kuvaamana.

Ryhmäpotrettimme. Itselläni oli tuossa vaiheessa jo aika kipeä pää. Olin juonut reissullamme luvattoman vähän, leirissä tehty tankkaus ei riittänyt.

Huipulta avautuvia näkymiä. Päässä jyskyttää jo pahimman kankkusen lailla. Taustalla näkyy Aiguille de Midi.

Neitseellistä lumimaisemaa. Sää suosi meitä todella, uskomaton fiilis olla paikassa, juuri siellä siihen aikaan. Pääkipu jäi taka-alalle.

Näkymää toiseen suuntaan. Hetken toivoin, että tuo ulos työntyvä lumimöhkäle olisi juuri sillä hetkellä murtunut. Onneksi jäi sinne ihastuttamaan muitakin kulkijoita.

Aika jättää Valkoinen taakseen ja aloittaa paluumatka. Toivottavasti ehdimme ennen kuuminta aikaa Maudit'in seinän alas.

Mielessä oli vain huumaava onnentunne, takaraivossa tosin haamusi ajatus laskeutumisen vaaroista. Tuon onnentunteen vuoksi, keskittyminen helposti herpaantuu. Päätin huokaista vasta ollessani Midin hissiasemalla ja sinne oli vielä matkaa.

Vihdoinkin olemme pääset sen kuuluisan Mauditin rännin myös alas. Muutama italalialainen sai kuulla miltä kuulostaa, kun suomalainen akka kiroaa. Kyseiset hemmot eivät millään tahtoneet uskoa, että siitä rännnistä ei pääse kuin järjestyksessä alas. Saimme itse kokea irtokivien vaarallisuuden, irronneen lohkareen muodossa. Onneksi olimme jo rännin alaosassa eikä alapuolella ollut kuin yksi köytemme jäsen, joka taas puolestaan pääsi suojaan putoavan kiven (=ihmisen pään kokoinen) alta. Oma leirimmekin näkyy jo kuvassssa vastarinteellä.

Railot näkyvät ylhäältä tultaessa huomattavasti selvemmin. Niiden päälle muodostuneiden lumisiltojen soisi kestävän.

Lumen tekemä norsu, kuvaajan mielestä pakko kuvata, vaikka paikka ei ihan turvallinen ollutkaan.

Pahimmat paikat ovat jo takana, enää pieni nousu leiriin. Rakkoni oli jo tuossa vaiheessa räjähtämäisillään. Melkein 12 tuntia tyhjentämättä.

Köysistömme palaamassa huiputusreissultaan leiriin. Teltat olivat pysyneet paikoillaan. Blancilla saa leiriytyä vain auringonlaskun ja nousun välisen ajan.

Viimeistä iltaa leirissä. Hieno paikka teltailla, olisin mieluusti jatkanut retkeä vielä.

31.7.2006. Näkymää Taculin seinämältä alastultaessa. Valtaisa lumilippa/kansi railon/railojen päällä.

Lumimassojen kallistuskulma alkaa olla jo lähellä romahdust. Kaksi viikkoa meidän tästä kuljettuamme vyöry olikin todellisuutta. Vaara on aina olemassa, etenkin iltapäivisin, kun aurinko on lämmittänyt rinteet.

Juuri tässä kohtaa liikutaan ripeästi...

Tacul takana. Mubavaa katsella taakseen. Kieltämättä hieman hymyilytti vastaantulevat, oppaan perässään vetämät turistit, uudenkarheine asuteineen, eivätpä tienneet mihin olivat menossa. Tacul on vasta ensimmäinen nyppylä matkalla Valkoiselle.

Kalliokaan ei ole ikuista. Näin sekin rapautuu ja murenee. Jatkaa lopulta jäävirran mukana alemmas laaksoon.

Midin huipuharjanteesta ei ollutkaan valoisan ajan havaintoa. Alastullessamme (lähtiessämme) oli pimeää. Onneksi niin. Tarinat vajaasti varustetuista Blancille yrittäjistä, eivät ole satua.Vastaan tuli pariskunta farkut jalassa, toisella oli sentään jääraudat, toinen tyytyi pelkkään hakkuun. Kääntyivät onneksi edestämme takaisin.

Ei ole enää pitkästi... että minulla olikin oluen jano!

Portilla Midin huippuharjanteella on varoitus/kielto ylittää portti ilman asianmukaista varustusta ja tietämystä. Jos ei ymmärrä kieltä, voi mennä mihin vain, eikö?!