Kebnekaise, jäätikkövaelluskurssin toinen osa 2006

Viikon mittainen reissumme alkoi Helsingistä kesäkuun lopulla linja-automatkalla kohti Kebnekaisea. Storglasier päämääränämme ja majapaikkanamme.


Mennessä saimme hekokyydin. Kuvassa kiivas pakkaus meneillään. Romppeet pakattiin kuljetusverkkoon, jonka heko kyyditsi meidän lisäksemme leiripaikalle.



Iloinen matkaaja, " en tiennyt sitä silloin..."


Vaeltaja itse. Kuvan oikeassa yläkulmassa kurkistelee Kebnekaise.


Telttakylämme kylpee auringossa.



Ihan joka päivä ei sentään paistanut, tuulta sen sijaan riitti.


Eka yritys huipulle Halspassetilla. Noustuamme ylös sade yltyi ja päätimme huiputtaa mukavammassa säässä. Lopulta sade lakkasi ja taapersimme samaa reittiä huiputuspäivänäkin Halspassetin ylätasanteelle.


Ennen huikaisevaa lumimaisemaa könysimme myös jäistä kalliota. Itselleni meinasi käydä kalliolla kuin sille uteliaalle kissalle, ei nyt ihan henki lähtenyt, mutta pari jääraudanpiikkiä reisilihaksessa noissa olosuhteissa oli enemmän kuin ikävä yllätys. Nääs, seistä möllötin edessä kiipeävän alapuolella, otteen livetessä hän päätyi syliini ts. tuli reisille. No, tekevälle sattuu ja onneksi haavat eivät tulehtuneet.


Maisemat olivat henkeä salpaavat. Oikealla Kebnen huippuharjanne.


Matkalla Nordtopenille. Allamme Pallinskoridorin lumilippa.


Näkymä Nordtoppenilta Storglasierille. Hiirenpaskat alhaalla ovat telttojamme.


Kebnen huipuharjanne.


ja huiputtajat


Näkymä huipulta tulosuuntaan


ja ehoisa luotsimme Apo.


Huiputusreissun jälkeen oli pakko otattaa itsestään kuva, jotta näkisi miltä hieman ahavoitunut nasu näyttää. Peiliä ei meidän telttakuntamme omistanut. Ja sen huomaa.


"Eväämme" olivat vertaansa vailla: Onneksemme saimme vinkin ottaa mukaan tuoretta tavaraa. Mikäs siellä pilaantuisi, jään sisässä.


Arvatkaas mikä tämä on?
Vastaan itse, miesten vessa. Jäätiköllä olomme aikana lumet sulivat vähintään puoli metriä. Huussin suojana joskus ollut lumivalli, suli loppu viikosta olemattomiin. BTW naisten veskin lumivallit eivät olleet yhtään korkemmat.


TUULEEE, sieluun asti tuulee. En ole mikään pieni ihminen ja silti tuntui, etten pysynyt tolpillani. Pari paikkaa menin melkein hajareisin, ja meninkin. Tässä olemme siis matkalla Nippe-vuoerelle. Ilmeeni kertoo, ettei ollut kovin mieleinen paikka. Kielellä pyöri se tuttu laulu: "en tiennyt sitä silloin...", samalla manasin itseni ja harrastukseni alinpaan h-ttiin. Nipenkin "huipulle" päästiin ja turvallisesti alas. Hieno tunne lopulta, niin kuin aina.



Matkalla Nippelle. Alastulo Nippe-vuorelta olikin jo oikein mubavaa.


Lumien sulaessa paljastuivat railot.


Viikko takana ja paluumarssi Nikkaan vielä alkutekijöissään.